Pitkästä aikaa

2009 on vaihtunut kahdeksituhanneksiyhdeksitoista. Rajapyykkejä on ylitetty: lapset on jo viiden sekä 3,5 vuoden vanhoja, mä itse ylitin maagisen kolmenkympin haamurajan vuosi sitten marraskuussa. Työt ja toimenkuvat on noista ajoista muuttuneet paljon, sekä itsellä että puolisolla. Ollaan muutettu, myyty saman suburbian sisällä sijainnut rivitalonpätkämme ja siirrytty vuokralle odottelemaan rakennuslupaa. Tontti on, saman metropolikunnan vähän peremmällä nurkalla ja pientä puutaloa piti päästä raksaamaan jo kesällä vaan toisinpa kävi: suunnittelijamme oli toimittanut kyllä lupahakemuksemme rakennusvalvontaan jo TOUKOKUUSSA kuten sovittu oli, mutta se oli niin vaillinainen ettei se lähtenyt edes käsittelykierrokselle. Mielenkiintoisen asiasta teki se, ettei suunnittelija nähnyt mitään syytä ilmoittaa asiasta meille - päinvastoin, ihminen ilmoitti meidän olevan kärsimättömiä tiedustellessamme, että missä lupamme viipyy ja miksi HELVETISSÄ hän ei pitänyt meitä ajan tasalla tästä koko koreografiasta.

* * *

Pakko kirjata ylös pari riviä lapsosista ketteristä. Niitä on siis samat kaksi, 5-vuotias tyttö ja 3,5-vuotias poika. Ne on parasta maailmassa. Joku oli osannut kirjoittaa johonkin takavuosien tv-spottiin replan "fiksuja muksuja" ja sitä tekisi mieli siteerata päivittäin. Lähes päivittäin. Ovat kuitenkin myös - totta kai - ihan uskomattomia hönöjä, joiden olematon logiikka on vertaansa vailla.

Tytär on ainakin vanhempiensa silmissä maailman kaunein pikku otus. Hämmästyttävin piirre siinä on hiukset, jotka on samanlaiset luonnonraitaiset ja piikkisuorat kuin mulla joskus pienenä, mutta niin uskomattoman paksut ettei sitä uskoisi ellei päivittäin näkisi. Molemmat lapset on perineet isänsä pituuskasvun, mutta tytön kanssa se tuntuu musta jotenkin erityishurjalta: sen kengännumero on sama kuin mulla ja siskolla joskus kolmannella luokalla, en tosiaankaan pysty enää kantamaan sitä muuten kuin reppuselässä ja koko lapsi tuntuu muutenkin olevan jotenkin liian pitkä ikäisekseen. Vaikkei tietenkään ole, vallan hyvä ja juuri oikean kokoinenhan tuo.

Poika on kasvanut taaperosta Oikeaksi Lapseksi. Sillä on isoimmat silmät maailmassa, räpsyripset (kuten siskollaan), oljenvaalea tukka ja vähän hörökorvaa. Jos uudelleenkuvaavat Vaahteramäen Eemelin joskus suomeksi, niin poikani tällaisenaan olisi mitä parhain Eemeli. Poikanen ei tosin itse tee jekkuja, vaan on enemmän jonkunlaisen alkeellisen verbaalihauskan mies - joskin sillä on siinä mielessä pieni ongelma että jos joku juttu naurattaa kerran, niin sitä yritetään toistaa väsymykseen asti.

Ja mitäpä niistä enempiä. Jos jaksan kirjoittaa useammin kuin kerran kahteen vuoteen, niin siinäpä sitä sitten kuitenkin tulee. Parasta mitä maailmassa on ovat nuo. Joka päivä, kähinöineen, kiukutteluineen, raivareineen. Syliinkäpertymisineen, iltapusuineen, hampaanpesuineen ja kompurointeineen. Kai sitä pitää johonkin suuntaan olla kiitollinen siitä, että tuollaisia ylipäänsä on ja että niissä saa nähdä itseään niin paljon, hyvässä ja pahassa.

* * *

Löysin itsekin koko verkkopäiväkirjan vahingossa, google-tilejäni syynäämällä. Saa nähdä tuleeko tästä samanlaista tapaa ja rutiinia mikä se joskus oli, mutta jos tulee niin tervetuloa matkaan. Täällä ollaan, näillä mennään.