Muutosvastarintaa

Palasin puolentoista vuoden perhevapailta elokuun alussa. Töihinpaluu sinänsä on sujunut suht stressittä, lasten päiväkotitaival on alkanut hienosti: pääsivät pieneen yksikköön ihan meidän kodin lähelle ja viihtyvät siellä mainiosti. Kuudesta työviikosta tosin vain puolet on olleet kokonaisia, kun etenkin poika nappaa jokikisen lapsiryhmässä jylläävän pöpön, mutta se oli odotettavissakin.

Ensimmäiset työviikot meni kuin siivillä ja mulla oli hauskaa. Nautin siitä, että pääsi näkemään aikuisia, ihania ihmisiä päivittäin ja vaikka työtontti olikin ennalta suhteellisen tuttu, piti vertauskuvallisella polkupyörällä opetella kuitenkin ajamaan uudestaan.

Toissa viikolla alkoi tuntua siltä, ettei tää nyt sittenkään oikein skulaa. Henkilökemiat esimiehen kanssa ei tuntuneet kohtaavan sitten yhtään - ollaan ihmisinä HYVIN erilaisia, mutta vastassa ollut hiljaisuuden muuri, "management by silence" alkoi hissuksiin riipiä vaikka meidän erilaisuuden jo ennalta tiesinkin. Motivaatio alkoi laskea. Hiljaisuuden myötä tuli tunne siitä, ettei mun panokseni oikeastaan ole edes tärkeä - ehkä kuka tahansa pystyisi näppäilemään ne samat asiat, joita teen; ehkä saisin näppäillä keskenäni vuoden loppuun, pitempäänkin, eikä tekemilläni asioilla olisi oikeastaan mitään merkitystä minkään suuremman kokonaisuuden kannalta. Mietin jo, josko pitäisi pyytää kehityskeskustelua etukäteen ja käydä tarpeita ja odotuksia läpi puolin ja toisin, jos ei muuten, niin epävirallisesti jotta päästäisi kartalle siitä, mitä tässä nyt ollaankaan tekemässä. Ei tarvinnut.

Tällä viikolla syy hiljaisuuteen tuli nimittäin ilmi: organisaatio meni uusiksi ja pieni tiimi, jossa työskentelen käytännössä hajotettiin. Esimies vaihtuu, vastuut muuttunee. Tarkoitus on hyvä ja muutos vie varmasti asioita eteenpäin, mutta silti se tuntuu pahalta. Ikävintä koko jutussa on se, että pitkäaikainen työkaveri, jonka elämäntilanne on omani kanssa kovin samanlainen, joutuu jättämään koko työpaikan - irtisanomisia ei tule, mutta ainakaan tämän ihmisen jo pitkään ketjutettua määräaikaissopimusta ei kuulemma jatketa. Tilaisuudessa, jossa asia kerrottiin sapetti niin, että tuli julkinen itku. Hävetti - olin kuin tyyppiesimerkki Audi-Kiesin kuvailemasta naisesta, joka antaa tunteille vallan ihan väärässä paikassa eikä kykene suhtautumaan asioihin kylminä asioina, ihmisiin resursseina ja työhön työhönä. Onneksi läsnä oli vain oma jengi eikä koko isompi yksikkö.

Mulla itselläni on asiat hyvin: työ on sitä, mitä sopimus sanookin, vakituista ja kohtuullisesti kompensoitua. Silti en ole tyytyväinen, vaan kaipaan takaisin siihen duuniin mitä tein ennen tyttären syntymää. Päätyminen nykyiseen hommaan on monen sattuman summa ja jälkeenpäin olenkin soimannut itseäni liiasta sinisilmäisyydestä ja siitä, että ajattelin ehkä työnantajaa liikaa lasten välissä töihin tullessa; kerroin olevani raskaana heti, kun aloitin työt ekan perhevapaan jälkeen ja se aikaansai tiettyjä siirtoja, joiden kautta olen nyt ihan hukassa oman työni, toimenkuvani ja asemani kanssa.

* * *

Totesin tänään, että vaikka oma toimenkuva ei ihan omimmalta, parhaimmalta tai kiinnostavimmalta viime aikoina olekaan tuntunut, niin sitä on tehnyt mielellään työkavereiden, yhteisön ja yhteisen päämäärän takia. Nyt, kun pieni jengimme ei enää olekaan oma saarekkeensa, tuntuu kaikki ainakin hetkellisesti kovin tarkoituksettomalta. Olo on kuin pienellä koneenosalla, joka ei oikein ole varma omasta tarpeellisuudestaan. Ja sepä ei ole mukava tunne se.

* * *

Hyviä asioita tässä alkuviikossa on olleet lapset, niiden kanssa palloilu ja eilisiltainen leikkipuistoilu, eilinen aamulenkki, uusi Raised Fistin levy ja tämäniltaiset lastenvaatekutsut. Ja kotona asuva toinen aikuinen, joka on jaksanut kuunnella näitä angstisia tilityksiä. Olen muuten aloittanut myös terapiavirkkauksen, mutta siitä lisää sitten kun nään tuleeko aloitetusta käsityöstä tällä kertaa mitään muuta kuin terapiatilkkuja. Yleensä nimittäin ei...