2009 on vaihtunut kahdeksituhanneksiyhdeksitoista. Rajapyykkejä on ylitetty: lapset on jo viiden sekä 3,5 vuoden vanhoja, mä itse ylitin maagisen kolmenkympin haamurajan vuosi sitten marraskuussa. Työt ja toimenkuvat on noista ajoista muuttuneet paljon, sekä itsellä että puolisolla. Ollaan muutettu, myyty saman suburbian sisällä sijainnut rivitalonpätkämme ja siirrytty vuokralle odottelemaan rakennuslupaa. Tontti on, saman metropolikunnan vähän peremmällä nurkalla ja pientä puutaloa piti päästä raksaamaan jo kesällä vaan toisinpa kävi: suunnittelijamme oli toimittanut kyllä lupahakemuksemme rakennusvalvontaan jo TOUKOKUUSSA kuten sovittu oli, mutta se oli niin vaillinainen ettei se lähtenyt edes käsittelykierrokselle. Mielenkiintoisen asiasta teki se, ettei suunnittelija nähnyt mitään syytä ilmoittaa asiasta meille - päinvastoin, ihminen ilmoitti meidän olevan kärsimättömiä tiedustellessamme, että missä lupamme viipyy ja miksi HELVETISSÄ hän ei pitänyt meitä ajan tasalla tästä koko koreografiasta.
* * *
Pakko kirjata ylös pari riviä lapsosista ketteristä. Niitä on siis samat kaksi, 5-vuotias tyttö ja 3,5-vuotias poika. Ne on parasta maailmassa. Joku oli osannut kirjoittaa johonkin takavuosien tv-spottiin replan "fiksuja muksuja" ja sitä tekisi mieli siteerata päivittäin. Lähes päivittäin. Ovat kuitenkin myös - totta kai - ihan uskomattomia hönöjä, joiden olematon logiikka on vertaansa vailla.
Tytär on ainakin vanhempiensa silmissä maailman kaunein pikku otus. Hämmästyttävin piirre siinä on hiukset, jotka on samanlaiset luonnonraitaiset ja piikkisuorat kuin mulla joskus pienenä, mutta niin uskomattoman paksut ettei sitä uskoisi ellei päivittäin näkisi. Molemmat lapset on perineet isänsä pituuskasvun, mutta tytön kanssa se tuntuu musta jotenkin erityishurjalta: sen kengännumero on sama kuin mulla ja siskolla joskus kolmannella luokalla, en tosiaankaan pysty enää kantamaan sitä muuten kuin reppuselässä ja koko lapsi tuntuu muutenkin olevan jotenkin liian pitkä ikäisekseen. Vaikkei tietenkään ole, vallan hyvä ja juuri oikean kokoinenhan tuo.
Poika on kasvanut taaperosta Oikeaksi Lapseksi. Sillä on isoimmat silmät maailmassa, räpsyripset (kuten siskollaan), oljenvaalea tukka ja vähän hörökorvaa. Jos uudelleenkuvaavat Vaahteramäen Eemelin joskus suomeksi, niin poikani tällaisenaan olisi mitä parhain Eemeli. Poikanen ei tosin itse tee jekkuja, vaan on enemmän jonkunlaisen alkeellisen verbaalihauskan mies - joskin sillä on siinä mielessä pieni ongelma että jos joku juttu naurattaa kerran, niin sitä yritetään toistaa väsymykseen asti.
Ja mitäpä niistä enempiä. Jos jaksan kirjoittaa useammin kuin kerran kahteen vuoteen, niin siinäpä sitä sitten kuitenkin tulee. Parasta mitä maailmassa on ovat nuo. Joka päivä, kähinöineen, kiukutteluineen, raivareineen. Syliinkäpertymisineen, iltapusuineen, hampaanpesuineen ja kompurointeineen. Kai sitä pitää johonkin suuntaan olla kiitollinen siitä, että tuollaisia ylipäänsä on ja että niissä saa nähdä itseään niin paljon, hyvässä ja pahassa.
* * *
Löysin itsekin koko verkkopäiväkirjan vahingossa, google-tilejäni syynäämällä. Saa nähdä tuleeko tästä samanlaista tapaa ja rutiinia mikä se joskus oli, mutta jos tulee niin tervetuloa matkaan. Täällä ollaan, näillä mennään.
perjantai 9. syyskuuta 2011
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Muutosvastarintaa
Palasin puolentoista vuoden perhevapailta elokuun alussa. Töihinpaluu sinänsä on sujunut suht stressittä, lasten päiväkotitaival on alkanut hienosti: pääsivät pieneen yksikköön ihan meidän kodin lähelle ja viihtyvät siellä mainiosti. Kuudesta työviikosta tosin vain puolet on olleet kokonaisia, kun etenkin poika nappaa jokikisen lapsiryhmässä jylläävän pöpön, mutta se oli odotettavissakin.
Ensimmäiset työviikot meni kuin siivillä ja mulla oli hauskaa. Nautin siitä, että pääsi näkemään aikuisia, ihania ihmisiä päivittäin ja vaikka työtontti olikin ennalta suhteellisen tuttu, piti vertauskuvallisella polkupyörällä opetella kuitenkin ajamaan uudestaan.
Toissa viikolla alkoi tuntua siltä, ettei tää nyt sittenkään oikein skulaa. Henkilökemiat esimiehen kanssa ei tuntuneet kohtaavan sitten yhtään - ollaan ihmisinä HYVIN erilaisia, mutta vastassa ollut hiljaisuuden muuri, "management by silence" alkoi hissuksiin riipiä vaikka meidän erilaisuuden jo ennalta tiesinkin. Motivaatio alkoi laskea. Hiljaisuuden myötä tuli tunne siitä, ettei mun panokseni oikeastaan ole edes tärkeä - ehkä kuka tahansa pystyisi näppäilemään ne samat asiat, joita teen; ehkä saisin näppäillä keskenäni vuoden loppuun, pitempäänkin, eikä tekemilläni asioilla olisi oikeastaan mitään merkitystä minkään suuremman kokonaisuuden kannalta. Mietin jo, josko pitäisi pyytää kehityskeskustelua etukäteen ja käydä tarpeita ja odotuksia läpi puolin ja toisin, jos ei muuten, niin epävirallisesti jotta päästäisi kartalle siitä, mitä tässä nyt ollaankaan tekemässä. Ei tarvinnut.
Tällä viikolla syy hiljaisuuteen tuli nimittäin ilmi: organisaatio meni uusiksi ja pieni tiimi, jossa työskentelen käytännössä hajotettiin. Esimies vaihtuu, vastuut muuttunee. Tarkoitus on hyvä ja muutos vie varmasti asioita eteenpäin, mutta silti se tuntuu pahalta. Ikävintä koko jutussa on se, että pitkäaikainen työkaveri, jonka elämäntilanne on omani kanssa kovin samanlainen, joutuu jättämään koko työpaikan - irtisanomisia ei tule, mutta ainakaan tämän ihmisen jo pitkään ketjutettua määräaikaissopimusta ei kuulemma jatketa. Tilaisuudessa, jossa asia kerrottiin sapetti niin, että tuli julkinen itku. Hävetti - olin kuin tyyppiesimerkki Audi-Kiesin kuvailemasta naisesta, joka antaa tunteille vallan ihan väärässä paikassa eikä kykene suhtautumaan asioihin kylminä asioina, ihmisiin resursseina ja työhön työhönä. Onneksi läsnä oli vain oma jengi eikä koko isompi yksikkö.
Mulla itselläni on asiat hyvin: työ on sitä, mitä sopimus sanookin, vakituista ja kohtuullisesti kompensoitua. Silti en ole tyytyväinen, vaan kaipaan takaisin siihen duuniin mitä tein ennen tyttären syntymää. Päätyminen nykyiseen hommaan on monen sattuman summa ja jälkeenpäin olenkin soimannut itseäni liiasta sinisilmäisyydestä ja siitä, että ajattelin ehkä työnantajaa liikaa lasten välissä töihin tullessa; kerroin olevani raskaana heti, kun aloitin työt ekan perhevapaan jälkeen ja se aikaansai tiettyjä siirtoja, joiden kautta olen nyt ihan hukassa oman työni, toimenkuvani ja asemani kanssa.
* * *
Totesin tänään, että vaikka oma toimenkuva ei ihan omimmalta, parhaimmalta tai kiinnostavimmalta viime aikoina olekaan tuntunut, niin sitä on tehnyt mielellään työkavereiden, yhteisön ja yhteisen päämäärän takia. Nyt, kun pieni jengimme ei enää olekaan oma saarekkeensa, tuntuu kaikki ainakin hetkellisesti kovin tarkoituksettomalta. Olo on kuin pienellä koneenosalla, joka ei oikein ole varma omasta tarpeellisuudestaan. Ja sepä ei ole mukava tunne se.
* * *
Hyviä asioita tässä alkuviikossa on olleet lapset, niiden kanssa palloilu ja eilisiltainen leikkipuistoilu, eilinen aamulenkki, uusi Raised Fistin levy ja tämäniltaiset lastenvaatekutsut. Ja kotona asuva toinen aikuinen, joka on jaksanut kuunnella näitä angstisia tilityksiä. Olen muuten aloittanut myös terapiavirkkauksen, mutta siitä lisää sitten kun nään tuleeko aloitetusta käsityöstä tällä kertaa mitään muuta kuin terapiatilkkuja. Yleensä nimittäin ei...
Ensimmäiset työviikot meni kuin siivillä ja mulla oli hauskaa. Nautin siitä, että pääsi näkemään aikuisia, ihania ihmisiä päivittäin ja vaikka työtontti olikin ennalta suhteellisen tuttu, piti vertauskuvallisella polkupyörällä opetella kuitenkin ajamaan uudestaan.
Toissa viikolla alkoi tuntua siltä, ettei tää nyt sittenkään oikein skulaa. Henkilökemiat esimiehen kanssa ei tuntuneet kohtaavan sitten yhtään - ollaan ihmisinä HYVIN erilaisia, mutta vastassa ollut hiljaisuuden muuri, "management by silence" alkoi hissuksiin riipiä vaikka meidän erilaisuuden jo ennalta tiesinkin. Motivaatio alkoi laskea. Hiljaisuuden myötä tuli tunne siitä, ettei mun panokseni oikeastaan ole edes tärkeä - ehkä kuka tahansa pystyisi näppäilemään ne samat asiat, joita teen; ehkä saisin näppäillä keskenäni vuoden loppuun, pitempäänkin, eikä tekemilläni asioilla olisi oikeastaan mitään merkitystä minkään suuremman kokonaisuuden kannalta. Mietin jo, josko pitäisi pyytää kehityskeskustelua etukäteen ja käydä tarpeita ja odotuksia läpi puolin ja toisin, jos ei muuten, niin epävirallisesti jotta päästäisi kartalle siitä, mitä tässä nyt ollaankaan tekemässä. Ei tarvinnut.
Tällä viikolla syy hiljaisuuteen tuli nimittäin ilmi: organisaatio meni uusiksi ja pieni tiimi, jossa työskentelen käytännössä hajotettiin. Esimies vaihtuu, vastuut muuttunee. Tarkoitus on hyvä ja muutos vie varmasti asioita eteenpäin, mutta silti se tuntuu pahalta. Ikävintä koko jutussa on se, että pitkäaikainen työkaveri, jonka elämäntilanne on omani kanssa kovin samanlainen, joutuu jättämään koko työpaikan - irtisanomisia ei tule, mutta ainakaan tämän ihmisen jo pitkään ketjutettua määräaikaissopimusta ei kuulemma jatketa. Tilaisuudessa, jossa asia kerrottiin sapetti niin, että tuli julkinen itku. Hävetti - olin kuin tyyppiesimerkki Audi-Kiesin kuvailemasta naisesta, joka antaa tunteille vallan ihan väärässä paikassa eikä kykene suhtautumaan asioihin kylminä asioina, ihmisiin resursseina ja työhön työhönä. Onneksi läsnä oli vain oma jengi eikä koko isompi yksikkö.
Mulla itselläni on asiat hyvin: työ on sitä, mitä sopimus sanookin, vakituista ja kohtuullisesti kompensoitua. Silti en ole tyytyväinen, vaan kaipaan takaisin siihen duuniin mitä tein ennen tyttären syntymää. Päätyminen nykyiseen hommaan on monen sattuman summa ja jälkeenpäin olenkin soimannut itseäni liiasta sinisilmäisyydestä ja siitä, että ajattelin ehkä työnantajaa liikaa lasten välissä töihin tullessa; kerroin olevani raskaana heti, kun aloitin työt ekan perhevapaan jälkeen ja se aikaansai tiettyjä siirtoja, joiden kautta olen nyt ihan hukassa oman työni, toimenkuvani ja asemani kanssa.
* * *
Totesin tänään, että vaikka oma toimenkuva ei ihan omimmalta, parhaimmalta tai kiinnostavimmalta viime aikoina olekaan tuntunut, niin sitä on tehnyt mielellään työkavereiden, yhteisön ja yhteisen päämäärän takia. Nyt, kun pieni jengimme ei enää olekaan oma saarekkeensa, tuntuu kaikki ainakin hetkellisesti kovin tarkoituksettomalta. Olo on kuin pienellä koneenosalla, joka ei oikein ole varma omasta tarpeellisuudestaan. Ja sepä ei ole mukava tunne se.
* * *
Hyviä asioita tässä alkuviikossa on olleet lapset, niiden kanssa palloilu ja eilisiltainen leikkipuistoilu, eilinen aamulenkki, uusi Raised Fistin levy ja tämäniltaiset lastenvaatekutsut. Ja kotona asuva toinen aikuinen, joka on jaksanut kuunnella näitä angstisia tilityksiä. Olen muuten aloittanut myös terapiavirkkauksen, mutta siitä lisää sitten kun nään tuleeko aloitetusta käsityöstä tällä kertaa mitään muuta kuin terapiatilkkuja. Yleensä nimittäin ei...
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Iskelmäradioilmapalloja, snadisti sadetta ja suolainen pizza
Läksittiin sitten retkelle tänäänkin. Mä nukuin autuaasti taas liki kymmeneen, mies nousi jälkikasvun kanssa kai kahdeksan aikaan. Edistystä tämäkin, koska noin vuosi sitten meidän aamut alkoi lähes poikkeuksetta ennen kuutta. Aamukahvit piti ottaa mukaan autoon, kun naamanlaitossa meni liika pitkään - Toyota starttasi pihasta kuitenkin jo noin varttia yli kymmenen. Suuntana oli Hesperian puisto ja siellä lokaalin nuorkauppakamarin pystyyn pistämät lastenfestit, vetonaulana Kengurumeininki.
Oli hyvä ja kiva. Lapset sai hienot, punaiset Iskelmäradio-mainosilmapallot ja tytär kävi isineen kiristämässä kokoelmaan lisäksi vihreän Elixia-palleroisen. Ehdittiin nähdä bändiäkin tovi - tykättiin, meininki oli sopivasti levotonta ja spiikit erittäin aikuisenkestäviä. Lapset oli selkeästi väenpaljoudesta vähän hämillään, joten nakattiin rattaat vähän sivummalle ja pidettiin urpiaisia sylissä. Välillä piti vaihtaa vuoroa, kun tytär alkaa olla jo niin pitkä etten mä pysty pitämään sitä kauaa kerrallaan sylissä... pojan kanssa piti käydä tutkimassa vähän maastoa, oli aika märkää mutta keinonahkakengät ja farkut riitti ihan hyvin varustukseksi, vaikka lähtiessä olinkin vähän epäileväinen. Sadekaan ei yllättänyt pahoin, vaikka sitä oltiinkin pelätty.
Jälkeen puolenpäivän tuli nälkä ja päätettiin suorittaa ruokailu vähän lähempänä kotia kuin eilen. Ajeltiin suhteellisen-lähi-pizzeriaan muutaman kilsan päähän kotoa ja syötiin siellä. Mä innostuin tilaamaan pizzaani sekä sinihomejuustoa että anjovista, mikä oli suurvirhe: suolan alta ei maistunut mikään, lisäksi katkarapuja ja tomaatteja oli siroteltu lätylle aika kitsaasti (ainakin siihen anjovikseen verrattuna). Opimme myös, että mestan lastenpizzat ovat sen kokoisia, ettei niitä kannata missään nimessä tilata yhtä per lapsi: vaikka poika onkin suursyömäri, ei puolitoistavuotiaan vatsalaukku veny vielä aivan älyttömyyksiin asti. Mukavaa oli taasen: pienet leikki leikkipaikalla ja ihmetteli akvaariota kaloineen ja sekä me että ne muutama muu mestoilla ollut perhe saatiin syödä suhteellisen rauhassa.
* * *
Lastenmusiikista ja musiikista ja lapsista ehti päässä pyörähtää tänään useampikin ajatus. Meillä kuunnellaan paljon musaa, niin "aikuisten" musaa kuin lapsillekin tarkoitettua. Poika on vielä niin pieni, että se tykkää ihan mistä vaan, kunhan rytmiä riittää. Parhaiten on pudonneet isänsä soittelemat punkit (ainakin Raised Fist ja Quit Your Dayjob) sekä siivousmusana soineet Manu Chao, Lily Allen ja Ting Tings. Tytär on jo vähän tarkempi: esim. mun Leonard Cohen -valintaa se kommentoi ilmoittamalla terävästi, että "Äiti, väärä levy. Laita pois." Tytön ehdoton suosikki on Anna Puu ja olenkin luvannut mennä kanssaan Annaa kuuntelemaan Tapiolaan 20.9. Näin se Idols-sukupolvi syntyy...
Varsinaisen lastenmusan suhteen tilanne tuntuu Suomessa olevan ainakin tällä hetkellä mitä mainioin. Toki niitä kamalia Smurffeja ja Pikkuoravia myydään joulumarkkinoilla ihan järjettömät määrät, mutta esim. Emmallakin palkittu Satu Sopanen & Tuttiorkesteri taitaa olla aika monelle tuttu (ainakin Pikku Kakkosen kautta), lisäksi jo mainittu Kengurumeininki, Paukkumaissi, Sotta & Pytty, Tohtori Orff ja Herra Dalcroze ja monet muut tekee ahkerasti keikkaa ja jaksaa vääntää mitä erilaisimmissa perhetilaisuuksissa. Son hyvä se - ainakin omaan korvaan kaikki on tuntuneet ihan kuuntelua kestäviltä (Tuttirallaa, molemmat Paukkikset ja Ihmekolmoset vauhdissa on soineet meillä ja autossa niin paljon, että todistetusti toimivat myös aikuisille - ainakin niille, jotka täällä meillä asuu). Gommi & Pommi sekä Nummisen muut lastenlaulut ja Rölli taas on oman lapsuuden klassikoita ja olenkin tosi onnellinen että omatkin lapset niistä tykkää.
Gommia ja Pommia oltiin viime keväänä katsomassakin Tavastialla - lastensunnuntait muuten saavat kuulemma jatkoa nyt syksyllä, eli kannattaa pitää silmät ja korvat auki niiden suhteen. Meillä ko. keikoista ollaan tykätty kovasti. Myös Virgin Oil -klubi lähti männäkeväänä mukaan lastenkonserttitoimintaan (ja jatkaa sitä näemmä myös nyt syksyllä), mutta sitä me ei itse olla vielä testattu. Yhtä kaikki tosi mukavaa, että ulkoilemaan ja keikoilla käymiseen tottuneet nykykolmikymppiset vanhemmat saa jatkaa harrastettaan päiväsaikaan ja lapsiystävällisessä ympäristössä.
Oli hyvä ja kiva. Lapset sai hienot, punaiset Iskelmäradio-mainosilmapallot ja tytär kävi isineen kiristämässä kokoelmaan lisäksi vihreän Elixia-palleroisen. Ehdittiin nähdä bändiäkin tovi - tykättiin, meininki oli sopivasti levotonta ja spiikit erittäin aikuisenkestäviä. Lapset oli selkeästi väenpaljoudesta vähän hämillään, joten nakattiin rattaat vähän sivummalle ja pidettiin urpiaisia sylissä. Välillä piti vaihtaa vuoroa, kun tytär alkaa olla jo niin pitkä etten mä pysty pitämään sitä kauaa kerrallaan sylissä... pojan kanssa piti käydä tutkimassa vähän maastoa, oli aika märkää mutta keinonahkakengät ja farkut riitti ihan hyvin varustukseksi, vaikka lähtiessä olinkin vähän epäileväinen. Sadekaan ei yllättänyt pahoin, vaikka sitä oltiinkin pelätty.
Jälkeen puolenpäivän tuli nälkä ja päätettiin suorittaa ruokailu vähän lähempänä kotia kuin eilen. Ajeltiin suhteellisen-lähi-pizzeriaan muutaman kilsan päähän kotoa ja syötiin siellä. Mä innostuin tilaamaan pizzaani sekä sinihomejuustoa että anjovista, mikä oli suurvirhe: suolan alta ei maistunut mikään, lisäksi katkarapuja ja tomaatteja oli siroteltu lätylle aika kitsaasti (ainakin siihen anjovikseen verrattuna). Opimme myös, että mestan lastenpizzat ovat sen kokoisia, ettei niitä kannata missään nimessä tilata yhtä per lapsi: vaikka poika onkin suursyömäri, ei puolitoistavuotiaan vatsalaukku veny vielä aivan älyttömyyksiin asti. Mukavaa oli taasen: pienet leikki leikkipaikalla ja ihmetteli akvaariota kaloineen ja sekä me että ne muutama muu mestoilla ollut perhe saatiin syödä suhteellisen rauhassa.
* * *
Lastenmusiikista ja musiikista ja lapsista ehti päässä pyörähtää tänään useampikin ajatus. Meillä kuunnellaan paljon musaa, niin "aikuisten" musaa kuin lapsillekin tarkoitettua. Poika on vielä niin pieni, että se tykkää ihan mistä vaan, kunhan rytmiä riittää. Parhaiten on pudonneet isänsä soittelemat punkit (ainakin Raised Fist ja Quit Your Dayjob) sekä siivousmusana soineet Manu Chao, Lily Allen ja Ting Tings. Tytär on jo vähän tarkempi: esim. mun Leonard Cohen -valintaa se kommentoi ilmoittamalla terävästi, että "Äiti, väärä levy. Laita pois." Tytön ehdoton suosikki on Anna Puu ja olenkin luvannut mennä kanssaan Annaa kuuntelemaan Tapiolaan 20.9. Näin se Idols-sukupolvi syntyy...
Varsinaisen lastenmusan suhteen tilanne tuntuu Suomessa olevan ainakin tällä hetkellä mitä mainioin. Toki niitä kamalia Smurffeja ja Pikkuoravia myydään joulumarkkinoilla ihan järjettömät määrät, mutta esim. Emmallakin palkittu Satu Sopanen & Tuttiorkesteri taitaa olla aika monelle tuttu (ainakin Pikku Kakkosen kautta), lisäksi jo mainittu Kengurumeininki, Paukkumaissi, Sotta & Pytty, Tohtori Orff ja Herra Dalcroze ja monet muut tekee ahkerasti keikkaa ja jaksaa vääntää mitä erilaisimmissa perhetilaisuuksissa. Son hyvä se - ainakin omaan korvaan kaikki on tuntuneet ihan kuuntelua kestäviltä (Tuttirallaa, molemmat Paukkikset ja Ihmekolmoset vauhdissa on soineet meillä ja autossa niin paljon, että todistetusti toimivat myös aikuisille - ainakin niille, jotka täällä meillä asuu). Gommi & Pommi sekä Nummisen muut lastenlaulut ja Rölli taas on oman lapsuuden klassikoita ja olenkin tosi onnellinen että omatkin lapset niistä tykkää.
Gommia ja Pommia oltiin viime keväänä katsomassakin Tavastialla - lastensunnuntait muuten saavat kuulemma jatkoa nyt syksyllä, eli kannattaa pitää silmät ja korvat auki niiden suhteen. Meillä ko. keikoista ollaan tykätty kovasti. Myös Virgin Oil -klubi lähti männäkeväänä mukaan lastenkonserttitoimintaan (ja jatkaa sitä näemmä myös nyt syksyllä), mutta sitä me ei itse olla vielä testattu. Yhtä kaikki tosi mukavaa, että ulkoilemaan ja keikoilla käymiseen tottuneet nykykolmikymppiset vanhemmat saa jatkaa harrastettaan päiväsaikaan ja lapsiystävällisessä ympäristössä.
lauantai 5. syyskuuta 2009
Ihana lauantai
Olin jo eilen päättänyt, että jos lasten (tai koko jengin) terveydentila sen sallii, niin aamupäivänä otetaan suunnaksi Kaapelin Design Market. Reissun päälle päästiin jo ennen yhtätoista ja Ruohiksessa oltiin ihan hyvissä ajoin.
Väkeä oli paikalla jo ruuhkaksi asti, eli yhtään liian aikaisin ei lähdetty liikenteeseen. Poikanen oli seota jo sisäpihalla, kun näköpiiriin osui samaan aikaan lukemattomia polkupyöriä ja useampi auto. Tytär huokaili, että "minusta on tosi kiva olla välillä muualla kuin kotona" ja mä olin tismalleen samaa mieltä. Mies oli vaiti - mietti varmaan, paljonko nostin Ottoautomaatilta käyttöcashia mukaan (aika paljon, likellekään niin paljoa ei mennyt). Ihmisten kantamuksista päätellen ainakin Secton Octo oli jonkinlaisessa tarjouksessa - veikkaankin, että sen iänikuisen Bourgien (tykkään) sijaan tän päivän hipsterihimat valaistaan Octoilla. Onhan se siro ja sievä, mutta meille ei kyllä passais.
Ruuhkassa oli hankala edetä rattailla, joten mies ja lapset vetäytyi Hima&Saliin kaffelle ja mä jäin kiertämään tarjonnan pikaisesti läpi. Tungos alkoi ärsyttää aika nopeasti (vaikka kuvittelinkin olleeni siihen jotenkin henkisesti valmistautunut - en ollut), joten homma meni vähän läpijuoksuksi enkä jäänyt penkomaan esim. kangaslaareja niin intensiivisesti kuin olin ennalta ajatellut. Lopulta mukaan tarttui vain Kiertokulun maatushkariipus (olohuoneessa asuvia kun ei viitsi kuskata matkassa) ja nappipinni (sovittiin tyttären kanssa, että son yhteinen) ja miehelle Seccon turvavyö-skraga, joka lienee aika epämukava mutta pirun hieno. Kiusaamaan jäivät neljänkympin hintaiset, klommoontuneet jätti-isot metalliset rahtilaatikot (kaipa niille jokin oikeakin nimike olisi?), jotka toimisi säilyttiminä avarassa vaaleassa tilassa hienosti. Meillä vaan ei moista avaraa ja sopivaa tilaa oikein ole, joten en sitten edes alkanut ylipuhumaan shiippaa moisten a) ostamiseen ja b) roudaamiseen.
Kaapelin kultivoituneesta design-älykkötunnelmasta (ehh...?) siirryttiin kauppakeskus Ruoholahteen ratsaamaan Warehouse-outletin viimeinen alepäivä. Tuolla tulee oikeasti käytyä ehkä jopa vähän liian harvoin, sillä niiden valikoimat pääsee välillä yllättämään. Mukaan lähti Nümphin syystakki - tai oikeammin varmaan kevätrotsi, se kun oli tulevan kevään mallikappaleistoa. Ei maksanut mitenkään hävyttömästi ja on ainakin näin eteisfiilisteltynä kiva ja monikäyttöinen. (HERRANJUMALAHERRANJUMALA: linkkiä etsiessä huomasin, että ko. merkillä on myös lastenmallisto! Stop the press! Ihanan tanskalaista, mistä noita saa?!)
Aamupäiväretken viimeinen etappi oli sovitusti samaisen kauppakeskuksen yhteydessä sijaitseva kiinalais-thailainen ravintola, jonka karppilampeen etenkin tytär on ihastunut. Lounasbuffaa ei ollut lauantai-syystä tarjolla, mutta a la cartesta löytyi sopivat eväät kullekin: lapset söi puoliksi paistettua riisiä ja kanaa -annoksen (tytär kehui ruokaa vuolaasti mutta santsasi lähinnä silkkaa riisiä...), mä vetäisin papunuudeleita kera vihannesten ja katkarapujen ja mies söi jotain paistettua nuudelia, parsakaalia ja naudanlihaa - ja näytti jopa nauttivan parsakaalistaan. Ruuan päälle ajeltiin kotiin, siirrettiin lapset nukkumaan omiin sänkyihinsä (poika kuukahti turvaistuimeen alle viidessä minuutissa, tytär jaksoi taistella silmiään auki Länsiväylälle asti...) ja chillailtiin. Ravintolaruokailusta on muuten sanottava, että etenkin nuorimmainen elikä poika on kehittynyt asiassa huomattavasti. Toki muut lounasasiakkaat joutui nielemään ruokansa lisäksi poikamme keskipäiväkonsertin (Ihhahhaan kaksi ekaa tahtia sekä "Tui-i tui-i täätöönee" -säe jatkuvalla repeatilla ja melkko kovaa), mutta muuten lapset jaksoi odottaa ruokaa hienosti ja niiden kanssa oli superkiva syödä. Jälkeen jättämemme sotku oli tosin sitä luokkaa, että teki mieli jättää pieni tippi sen siivoajalle...
Lapset heräsi vasta päivälliselle, minkä jälkeen ampaistiin vielä lähileikkipuistoon. Sieltä tultua katsottiin hetki luvattua Puuha-Peteä, laitettiin iltapalat ja saunottiin. Mä laulelin iltalaulut ja lastenhuonekin on siihen malliin hiljennyt, että taidan kaataa itselleni lasillisen punkkua.
Ihana päivä. Ei riidelty (paitsi mä äkäilin miehelle snadisti perinteiset "sä-et-koskaan-KOSKAAN-kuuntele-mua" -läpät kun tultiin Kaapelilta) ja mies voitti 6,50 € Viking-lotossa. Poikasen yskä lie toivottavasti paranemaan päin ja tyttären uhma näyttää olevan taas hetkeksi tiessään. Saa nähdä, mitä huominen heittää eteen.
Väkeä oli paikalla jo ruuhkaksi asti, eli yhtään liian aikaisin ei lähdetty liikenteeseen. Poikanen oli seota jo sisäpihalla, kun näköpiiriin osui samaan aikaan lukemattomia polkupyöriä ja useampi auto. Tytär huokaili, että "minusta on tosi kiva olla välillä muualla kuin kotona" ja mä olin tismalleen samaa mieltä. Mies oli vaiti - mietti varmaan, paljonko nostin Ottoautomaatilta käyttöcashia mukaan (aika paljon, likellekään niin paljoa ei mennyt). Ihmisten kantamuksista päätellen ainakin Secton Octo oli jonkinlaisessa tarjouksessa - veikkaankin, että sen iänikuisen Bourgien (tykkään) sijaan tän päivän hipsterihimat valaistaan Octoilla. Onhan se siro ja sievä, mutta meille ei kyllä passais.
Ruuhkassa oli hankala edetä rattailla, joten mies ja lapset vetäytyi Hima&Saliin kaffelle ja mä jäin kiertämään tarjonnan pikaisesti läpi. Tungos alkoi ärsyttää aika nopeasti (vaikka kuvittelinkin olleeni siihen jotenkin henkisesti valmistautunut - en ollut), joten homma meni vähän läpijuoksuksi enkä jäänyt penkomaan esim. kangaslaareja niin intensiivisesti kuin olin ennalta ajatellut. Lopulta mukaan tarttui vain Kiertokulun maatushkariipus (olohuoneessa asuvia kun ei viitsi kuskata matkassa) ja nappipinni (sovittiin tyttären kanssa, että son yhteinen) ja miehelle Seccon turvavyö-skraga, joka lienee aika epämukava mutta pirun hieno. Kiusaamaan jäivät neljänkympin hintaiset, klommoontuneet jätti-isot metalliset rahtilaatikot (kaipa niille jokin oikeakin nimike olisi?), jotka toimisi säilyttiminä avarassa vaaleassa tilassa hienosti. Meillä vaan ei moista avaraa ja sopivaa tilaa oikein ole, joten en sitten edes alkanut ylipuhumaan shiippaa moisten a) ostamiseen ja b) roudaamiseen.
Kaapelin kultivoituneesta design-älykkötunnelmasta (ehh...?) siirryttiin kauppakeskus Ruoholahteen ratsaamaan Warehouse-outletin viimeinen alepäivä. Tuolla tulee oikeasti käytyä ehkä jopa vähän liian harvoin, sillä niiden valikoimat pääsee välillä yllättämään. Mukaan lähti Nümphin syystakki - tai oikeammin varmaan kevätrotsi, se kun oli tulevan kevään mallikappaleistoa. Ei maksanut mitenkään hävyttömästi ja on ainakin näin eteisfiilisteltynä kiva ja monikäyttöinen. (HERRANJUMALAHERRANJUMALA: linkkiä etsiessä huomasin, että ko. merkillä on myös lastenmallisto! Stop the press! Ihanan tanskalaista, mistä noita saa?!)
Aamupäiväretken viimeinen etappi oli sovitusti samaisen kauppakeskuksen yhteydessä sijaitseva kiinalais-thailainen ravintola, jonka karppilampeen etenkin tytär on ihastunut. Lounasbuffaa ei ollut lauantai-syystä tarjolla, mutta a la cartesta löytyi sopivat eväät kullekin: lapset söi puoliksi paistettua riisiä ja kanaa -annoksen (tytär kehui ruokaa vuolaasti mutta santsasi lähinnä silkkaa riisiä...), mä vetäisin papunuudeleita kera vihannesten ja katkarapujen ja mies söi jotain paistettua nuudelia, parsakaalia ja naudanlihaa - ja näytti jopa nauttivan parsakaalistaan. Ruuan päälle ajeltiin kotiin, siirrettiin lapset nukkumaan omiin sänkyihinsä (poika kuukahti turvaistuimeen alle viidessä minuutissa, tytär jaksoi taistella silmiään auki Länsiväylälle asti...) ja chillailtiin. Ravintolaruokailusta on muuten sanottava, että etenkin nuorimmainen elikä poika on kehittynyt asiassa huomattavasti. Toki muut lounasasiakkaat joutui nielemään ruokansa lisäksi poikamme keskipäiväkonsertin (Ihhahhaan kaksi ekaa tahtia sekä "Tui-i tui-i täätöönee" -säe jatkuvalla repeatilla ja melkko kovaa), mutta muuten lapset jaksoi odottaa ruokaa hienosti ja niiden kanssa oli superkiva syödä. Jälkeen jättämemme sotku oli tosin sitä luokkaa, että teki mieli jättää pieni tippi sen siivoajalle...
Lapset heräsi vasta päivälliselle, minkä jälkeen ampaistiin vielä lähileikkipuistoon. Sieltä tultua katsottiin hetki luvattua Puuha-Peteä, laitettiin iltapalat ja saunottiin. Mä laulelin iltalaulut ja lastenhuonekin on siihen malliin hiljennyt, että taidan kaataa itselleni lasillisen punkkua.
Ihana päivä. Ei riidelty (paitsi mä äkäilin miehelle snadisti perinteiset "sä-et-koskaan-KOSKAAN-kuuntele-mua" -läpät kun tultiin Kaapelilta) ja mies voitti 6,50 € Viking-lotossa. Poikasen yskä lie toivottavasti paranemaan päin ja tyttären uhma näyttää olevan taas hetkeksi tiessään. Saa nähdä, mitä huominen heittää eteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
